”Minä en ainakaan...” Olen ajatellut niin esimerkiksi ajokortin ajamisesta, lukion suorittamisesta, opinnäytetyön tekemisestä, yksin matkustamisesta, kehitysvammatyöstä, esihenkilötyöstä, työnohjauksesta, avantouinnista, lasten saamisesta ja yksinlaulusta työpaikan joulujuhlassa. Ehkä vielä lukuisista muistakin asioista, joita olen elämässäni kuitenkin lopulta tehnyt.
Ajatus kuvaa hyvin sitä, miten helposti tunne – tässä tapauksessa pelko - verhoutuu valeasuun. Kaikki kyseiset asiat ovat olleet mielestäni pelottavia ja siksi olen aluksi evännyt niiden mahdollisuuden itseltäni. Kunnes elämä on tullut väliin. Ja hyvä niin. Nämä kolme kuvaa kertovat matkastani, eli pelosta ja sen voittamisesta.
Ensimmäisen kuvan olen aikoinaan leikannut sanomalehdestä. Kuva kosketti minua jollain selittämättömällä tavalla. Siinä liuta kehitysvammaisia aikuisia miehiä istuu villapaidoissaan hörppimässä teetä samovarin vieressä ehkä jossainpäin Venäjää. Tunnelma on keskittynyt ja lämmin. Teekuppia ja kaveria todella arvostetaan. Opiskellessani sosionomiksi olin parikymppinen, eikä tulevaisuuden suunnitelmat olleet vielä kovin selvät. Yksi asia oli kuitenkin varma. En ainakaan suuntautuisi kehitysvammatyöhön tai esihenkilötyöhön. Asiakaskunta tuntui liian arvaamattomalta. Liikaa vastuuta. Sittemmin olen työskennellyt kehitysvammatyössä esihenkilönä yli kymmenen vuotta, nauttinut sekä asiakkaiden että työyhteisön kohtaamisesta ja oppinut itse valtavan paljon.
Toisessa kuvassa on Näsijärvi ja Rauhaniemen avantouintipaikka. Aloitin avantouinnin syksyllä 2012. Tarkoituksenani ei tietenkään ollut aloittaa avantouintia. Ajattelin, että en varmasti ikinä menisi jäiseen järveen, sehän olisi silkkaa hulluutta. Syksyn kuluessa ja kaverin kanssa saunoessa prosessi kuitenkin eteni siihen pisteeseen, että eräänä iltana järvi oli jäässä ja minä olin järvessä. Puhuimme lauteilla elämämme asiat ja järvestä noustessa ajatus herpaantui. Oli vain hengitys, pimeä horisontti ja leijuva tunne. Kaveri tuskaili joskus elämän hankaluuksien kanssa, samoin tein minäkin. Totesin kerran hänelle, että pystyt mihin vaan, kun ajattelet, että käyt jäisessä järvessä uimassa.
Kolmas kuva on Japanista Naganon vuoristosta. Koin työni kehitysvammapalveluissa tuohon aikaan kovin raskaana. Ajattelin, että elämässä ei oikein ollut enää mitään muuta kuin työ. Toki aiemmin olin jo käynyt läpi työuupumusta, joka rakentuu pikkuhiljaa ja ulottaa lonkeroitaan monille elämän osa-alueille. Päätin, että jotain radikaalia on tehtävä. Siispä päätin matkustaa kesälomallani Japaniin vuorelle istuttamaan riisiä.
Olin vapaaehtoistöissä pienessä kylässä, jossa asui muutamia kehitysvammaisia ihmisiä, heidän avustajia perheineen, sekä kanoja ja vuohia. Aika vuorella avasi silmiäni näkemään, miten upeasti kylässä asuvat kehitysvammaiset ihmiset osallistuivat kylän töihin ja elivät elämäänsä. He olivat oman elämänsä toimijoita. Eräs kylän asukas käveli joka lauantai useita tunteja alas vuorelta kauppaan hakemaan karkkipussin, ja kipusi sitten takaisin kylään. Polku oli kapea ja ajoittain erittäin jyrkkä. Matkalla saattoi nähdä karhuja ja käärmeitä. Suomessa retkeä varten olisi pitänyt tehdä turvallisuussuunnitelma kolmea viikkoa aikaisemmin ennen aiottua ajankohtaa ja lähettää se johtajalle allekirjoitettavaksi. Luultavasti retkilupa olisi evätty turvallisuusriskeihin vedoten.
Upeasta vuoristokyläkokemuksesta huolimatta kuitenkin eräs pieni kohtaaminen Tokion lentokentällä muutti suhtautumistani elämään ja ihmisiin kaikista eniten.
Olin varustautunut matkaan huolellisesti. Hankin muun muassa uuden puhelimen, jossa olisi toinen SIM-korttipaikka nettiliittymää varten. SIM-kortti oli myös tilattuna postipakettina lentokentälle. Lentokoneen laskeuduttua harhailin tuloaulassa, löysin postipakettini ja asensin SIM-kortin uuteen puhelimeen. Netti ei kuitenkaan toiminut. Päättelin, että kyse on sumuisista aivoistani ja touhusin puhelimen kanssa lopulta aika epätoivoisestikin, kunnes huomasin lähellä istuvan japanilaisen keski-ikäisen naisen, joka myös käynnisteli puhelintaan. Toiveikkaana tiedustelin olisiko kyse jostain yleisestä nettiviasta.
Kyse ei ollut yleisestä viasta, vaan minun puhelimestani. Nainen kuitenkin auttoi minua ilomielin. Kävi ilmi, että hän oli asunut Suomessa 20 vuotta ja avusti työkseen maahan muuttavia japanilaisia. Olin siis hyvässä seurassa. Hän puhui japania, hoiti minulle toimivan netin ja saatteli minut oikeaan junaan. Olin ällistynyt. Puhelimen keskeiset toiminnot, kuten netin karttapalvelu, sähköposti tai googlen hakupalvelu eivät toimineet koko matkan aikana. Mutta sen sijaan sain muistutuksen siitä, että ihmiset toimivat, ja tiukan paikan tullen heihin voi myös luottaa.
Sanotaan, että rohkeus on sitä, että toimii pelosta huolimatta. Pelko on siis heräte. Pelko kertoo nykyisin minulle, että näköpiirissä on jotain uutta, jota kohti ehkä olen jo matkalla. Pelkään edelleen monia asioita, mutta voin muistuttaa itseäni teetä juovista kehitysvammaisista, avannosta jäisessä järvessä ja Tokion lentokentästä. Pelon merkitystä on mahdollista muuttaa. Työnohjauksessa päästään parhaimmillaan tutkimaan merkityksiä. Sitä, miten asioista ajatellaan, ja mitä tunteita ajatukset herättävät, koska ajatukset ohjaavat toimintaa ja tunteet luovat ilmapiirin. Työpaikat rakentuvat toiminnan kautta ja ilmapiiri ohjaa toiminnan suuntaa.
Comentários