Moka on lahja, sanotaan.
2000-luvun alussa muutin Tampereelle ja aloitin lukion. Se oli luokaton lukio, enkä vielä ensimmäisen vuoden luokkakuvapäivänä tuntenut ketään. Halusin kuitenkin olla ajoissa ryhmäkuvassa - mutta kun avasin jumppasalin oven siellä oli jo kuvaus alkamassa. Kaikki oli aseteltu paikoilleen ja kuvaja tähtäili kameralla. Huusin ovelta "odottakaa!" ja minut aseteltiin kiireesti keskelle ryhmää. Hymyilimme ja kuvat saatiin otettua. Vasta sen jälkeen katseet kääntyivät minuun ja sain kuulla olleeni väärässä luokkakuvassa.
Tämä tapaus on nyt palannut mieleeni kahdestakin syystä.
Ensinnäkin olen jälleen uuden luokan kanssa. Jatkan työnohjausopintoja vanhempainvapaan jälkeen. Uutena ryhmään tuleminen sekoittaa ryhmädynamiikkaa tavalla, jota tulija itse ei saa koskaan tietääkään. Toivottavasti kuitenkin positiivisella tavalla. Sama pätee myös työryhmiin, joihin tulee uusi työntekijä. Paletti saa uuden värin, keitos uuden mausteen.
Toisena asiana on pokka. Jos joku uskoo täysillä siihen mitä tekee, on siihen vähän hankala sanoa vastaan. Minäkin sain kuulla olevani väärässä kuvassa vasta sen jälkeen, kun tilanne oli jo ohi. Koko luokka tiesi, mutta ei sanonut mitään. Sehän ei sinänsä ole mikään hyvä asia, jos väärään suuntaan sooloilijoita ei panna ruotuun. Mutta usko omaan juttuun on olennaista sen kannalta, kun on luomassa jotain uutta. Jollei itse usko tekemiseensä, niin miksi kukaan muukaan uskoisi?
Ammatti-identiteetin rakentaminen on prosessi, johon kuuluu myös ajoittaista tuskaa ja epäilystä siitä, mitä oikein on tekemässä. On uuden äärellä. Epäilee kaikkea, eikä vähiten itseä. Vähän ihailenkin sitä 16-vuotiasta Hennaa, joka silloin aseteltiin keskelle väärää luokkaa.
Pokka pitää, hymyä huuleen!
Comentarios